Anni Siltanen: Tarvitsemme digitaalisuutta, emme uutta korkeakoulua
Ministeri Saarikko väläytteli lauantaisessa puheessaan korkeakoulupolitiikan uudistusta ja jopa uuden yliopiston perustamista Suomeen. Koulutuksen ja tieteen puolustaminen on hieno teko, kuten myös Suomen kilpailukyvylle tärkeän perustutkimuksen olemassaolon varmentaminen Suomessa.
Vientiala kemianteollisuuden yritykset työllistävät yhteensä noin 34 000 osaajaa, heistä noin puolet korkeakoulutaustalla. Teollisuuden aloista kemianteollisuus työllistää myös eniten tohtoreita; noin 6 prosenttia. Korkeakoulutus on siis kemianteollisuudelle erittäin tärkeä asia ja sen tukeminen toivottavaa.
Tämä esityksen suunta on yritysten näkökulmasta väärä. Emme tarvitse uutta korkeakoulua, vaan panostuksia paremman digitaalisen oppimisen hyödyntämiseen. Toisen asteen lukiokoulutus ja ammatillinen koulutus on pystyttävä järjestämään lähellä opiskelijaa, mutta korkeakoulutuksen järjestäminen on jo aivan toisella tavalla mahdollista myös digitalisaation tuomien mahdollisuuksien avulla. Niihin Suomen tulisi nyt tarttua.
Korkeakoulujen tarjonta kannattaisi koota yhteiselle digitaaliselle alustalle, johon opiskelijan opinnot samalla rekisteröityisivät. Samaa alustaa voisi myöhemmin hyödyntää myös osaamisen rekisteröinnin ja kehittämisen työkaluna. Villeimmissä unelmissani yhdistäisin siihen myös ainakin EU:n sisällä toimivien yliopistojen ja korkeakoulujen tarjontaa sekä mahdollisuuden tunnistaa ja tunnustaa muissa jäsenmaissa suoritettuja opintoja. Samalla ratkeaisi myös jatkuvan oppimisen keskustelun kuuma peruna: emme tarvitse virastoa vaan toimivan, ketterän alustan.
Digitaalisen kehityksen rinnalle tarvitsemme aktiivista panostusta perustutkimukseen ja systemaattista yhteistyötä työelämän kanssa. Parhaat innovaatiot syntyvät monipuolisissa tiimeissä, tarvelähtöisesti ja silloin, kun työrauha eli rahoitus on taattu. Varsinkin tutkimuksen kannalta on tärkeätä, että osaamista keskitetään tiettyihin korkeakouluihin ja luodaan siten kriittinen massa hyvän tutkimuksen tekemiseksi. Korkeakoulujen tulisikin entistä enemmän profiloitua ja keksittyä siihen, missä niiden vahvuudet ovat.
Kaiken keskiössä on minun mielestäni yhteistyö. Meidän on kehitettävä oppimis- ja tutkimuskulttuuriamme siihen suuntaan, että Suomeenkin voi syntyä kansainvälisen tason tutkimusryhmiä, yhteistyötä maailman huippuyliopistojen kanssa ja mahdollisuuksia synnyttää innovaatiokeskittymiä. Se tarkoittaa verkostoja ja yhteistyötä, kansainvälisen teollisuuden näkökulmasta enemmänkin rajojen ulkopuolelle kuin pelkästään niiden sisällä. Digitalisaatio luo myös koulutuksellista tasa-arvoa, kun samat mahdollisuudet avautuvat rajattomasti kaikille.
Suomi on muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt pienestä ja syrjäisestä maasta koulutuksen kärkimaaksi, jossa teollisuudella on vahva tahto olla edelläkävijä hiilineutraalisuustavoitteiden toteutumisessa. Suomi voi globaalissa mittakaavassa olla kokoaan suurempi teknologiaratkaisujen tuottaja ja näyttää suuntaa kestävässä kehityksessä myös suuremmille maille. Mutta vain, jos teemme viisasta korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaa. Osaaminen ja innovaatio sekä Suomen kilpailukyky kumpuavat niistä.
