Sami Nikander: Tuleeko luvituksesta hiilineutraalisuuden jarru?

Selailin keväällä julkaistua uudistuvan teollisuuden strategiaa, jonka valmistelussa minulla oli kunnia olla mukana. Jo strategian esipuheessa todetaan pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelmassa korostettavan Suomen houkuttelevuutta investointiympäristönä sekä teollisuuden kilpailukyvystä huolehtimista.

Strategian mukaan Suomen uuden ajan teollisuuspolitiikka on ennakoitavaa, innovatiivista ja kansainvälisesti kilpailukykyistä, perustuen korkeaan osaamiseen ja luonnonvarojen kestävään käyttöön. Suomen tulee olla vetovoimainen teollisuuden tutkimus- ja tuotekehitys-, investointi- ja tuotantomaana taaten hyvät yhteydet maailman markkinoille. Uudistuvan teollisuuspolitiikan tavoitteena on edesauttaa, että Suomi on hiilineutraali vuonna 2035 sekä samalla luoda uusia suomalaisia innovaatiota sekä kestävää kasvua. Sitoutumalla vakaaseen ja ennustettavaan toimintaympäristöön, hallitus kannustaa teollisuutta investoimaan Suomeen.

Kaikki edellä mainittu on juuri sitä, minkä eteen me kemianteollisuudessa teemme päivittäin töitä. Hiilineutraalisuus ja suomalaisten hyvinvointi edellyttävät investointeja. Ne ovat mahdollisia, jos meillä on tätä tukeva toimintaympäristö.

Mahdollisuuksia investointeihin teollisuuden arvoketjuissa on. Ja kun mukaan lasketaan vielä vaikkapa kiertotalouden tuomat mahdollisuudet, meillä on melkoiset mahdollisuudet jatkaa polulla kohti hiilineutraalia Suomea ja samalla kasvattaa globaali kädenjälkeämme.

Viime aikoina taivaalle on ikävä kyllä kerääntynyt turhan paljon tummia pilviä. Julkiset TKI-panostukset uhkaavat jäädä aiottua pienemmiksi, EU:n elvytysrahasta huolimatta. Teollisuuden sähköistymisen tukemiseksi laskettu sähkövero on hieno asia, mutta onko meillä maana voimaa varmistaa tämän jatkuminen sekä muiden sähkön hintaan liittyvien komponenttien oikeanlainen käyttö nyt menossa olevien EU-direktiivien uusimistyössä? Ja miten saamme investointien luvituskäytännöt muokattua sellaiseksi, ettei Suomi profiloidu korkean riskin maaksi, kun yritykset miettivät investointiensa sijoituspaikkaa?

Tähän viimeksi mainittuun on uudistuvan teollisuuden strategiassa annettu ihan konkreettisia ehdotuksia. Luvituksen määräajat sekä prosessin muokkaaminen siten, että kaikki vaiheet tulisi hoidettua kerralla, eri hallinnonalojen ja sidosryhmien sekä investoivan teollisuuden yhteistyönä, olisivat kaikkien etu. Lopputuloksena on teollisuutta, joka on paikallisesti hyväksyttävää sekä tuottaa kokonaishyötyä ja kädenjälkeä globaalisti. Toki tämä vaatii lainsäädännön muuttamista ja resurssien lisäämistä lupaviranomaisille.

Yritykset haluavat ehdottomasti investoida Suomeen niin, että toiminta on mahdollisimman haitatonta ympäristölle, hiilineutraalisuus kärkenä. Tähän peilaten sopii toivoa, että luvitusta tehostetaan, jotta käsittelyajat lyhenevät ja tarvittavia investointeja saadaan nopeasti eteenpäin. Globaalissa taloudessa on aina vaarana se, että kipeästi kaivattavat investoinnit valuvat muihin maihin, eivätkä Suomeen. Tieto luvitukseen liittyvistä ongelmista Suomessa on jo aiheuttanut keskustelua kansainvälisissä yrityksissä, ja niiden luottamus investointiympäristön vakauteen pitäisi ehdottomasti saada nyt palautettua. Tämä on syytä ottaa pohdittavaksi myös alkavassa budjettiriihessä.